Kunnianhimoisia tavoitteita ja käytännön keinoja – miten opiskelija-asuntoja saisi lisää?
06.03.19
Parhaimmillaan poliittisissa ohjelmissa on kunnianhimoisia mutta konkreettisia tavoitteita rytmittämässä kaikkia niitä kehitetään, panostetaan, selvitetään ja edistetään -latteuksia. Keskustan tuoreesta Asumislinjauksesta tällainen löytyy: puolueen tavoitteena on, että joka toiselle opiskelijalle on tarjota opiskelija-asunto 2030 mennessä. Tavoitteen taustalla on perusteltuja havaintoja. Opiskelija-asunnot ovat tehokas tapa tukea opiskelijoiden toimeentuloa. Opiskelija-asuntojen lisääminen myös helpottaisi painetta kasvukeskusten asuntomarkkinoilla, kun harvempi opiskelija olisi kilpailemassa pienistä asunnoista esimerkiksi työssäkäyvien pienituloisten kanssa.
Keskustan tavoite on kunnianhimoinen. Nyt opiskelija-asunnossa asuvien osuus on 40 prosentin tasolla paikkakunnilla, joissa opiskelija-asuntoja on eniten suhteessa opiskelijamäärään. Koko maan tasolla liikutaan tutkimuksesta ja laskutavasta riippuen 26-33 prosentissa. Tavoitteessa siis riittää työtä!
Kunnianhimoiset tavoitteet ovat vääjäämättä myös yksinkertaistuksia. Opiskelija-asuntojen tarve ja hyöty vaihtelee paikkakunnittain: isoimmilla paikkakunnilla opiskelijalle realisoituva hyöty on suurimmillaan ja kireistä vuokramarkkinoista johtuen tarve on suurin – tasajako ei välttämättä tässäkään ole taktiikkaa. Opiskelija-asuntojen tarjonnan kasvaessa kasvaisi myös vajaakäyttöriski ja riski on sitä suurempi, mitä pienempi on erotus opiskelija-asuntojen vuokrien ja markkinavuokrien välillä. Siksi vajaakäyttöriskin välttämiseksi tarvittaisiin myös nykyisen opiskelija-asuntokannan kehittämistä kokonaismäärän kasvattamisen rinnalla: rakennustarve olisi siis suurempi kuin vain nykyisen tarjonnan ja tavoitteen erotus.
Tavoitteen toteuttaminen edellyttäisi monen toimijan yhteispeliä. Esimerkki tällaisesta löytyy länsinaapurista, missä Sthlm6000+ -projekti kiritti kuolleen sydänkäyrää muistuttaneet opiskelija-asumisen tuotantoluvut huimaan nousuun Tukholmassa. Mitä toimenpiteitä opiskelija-asuntotuotannon hurja vauhdittaminen sitten edellyttäisi Suomessa? Keskusta tunnistaa aivan oikein erityisryhmien investointiavustuksen myöntövaltuuden merkityksen, mutta mitä muuta pitäisi tehdä?
- Usein opiskelija-asuntorakentamisen suurin pullonkaula on tonttitarjonta. Tässä ratkaisut ovat viime kädessä kuntien käsissä, mutta valtiokin voi omilla toimillaan vauhdittaa. Pääkaupunkiseudulla on nähty, miten konkreettiset tuotantotavoitteet kirittävät tonttitarjontaa. Helsingissä opiskelija-asunnoille löytyy tontteja tasaiseen tahtiin vuosittaisen 300 opiskelija-asunnon tuotantotavoitteen siivittämänä. Espoossa numeerinen tavoite uupuu ja opiskelija-asuntohankkeet ovat saattaneet jäädä jopa vuosikausiksi kaavalimboon. Valtio voisi kirittää kuntia vaatimalla MAL-sopimuksiin kiintiön opiskelija-asuntotuotannolle.
- Valtiolla itselläänkin on omistuksessa jonkin verran opiskelija-asumiseen soveltuvaa maata. Tätä ei kuitenkaan välttämättä saada opiskelija-asuntokäyttöön opiskelijan kukkarolle sopivalla hinnalla. Helsingin seudun MAL-sopimuksessa valtio lupaa omistajaohjauksensa kautta vaikuttaa, että kohtuuhintaiseen vuokra-asuntotuotantoon sopivat tontit luovutetaan ARA-hintaan. Linjausta on syytä jatkaa ja laajentaa muille MAL-seuduille.
- Pysäköintinormi on keskeinen täydennysrakentamisen este: talolle olisi tilaa, mutta parkkipaikoille ei. Opiskelijoista harva tarvitsee autoa päivittäiseen liikkumiseensa. Lieventämällä pysäköintinormia olisi esimerkiksi mahdollista muuttaa pysäköintikenttiä opiskelija-asuntotonteiksi. Pysäköintinormit ovat kunnan päätöksiä, mutta valtio voisi vaikuttaa niihin MAL-sopimusten kautta.
- Kun tavoiteltavan lisärakentamisen päälle lasketaan peruskorjaukset ja poistuvan asuntokannan korvaaminen, lisärakentamistarve venyttäisi opiskelija-asuntoyhteisöjen talouden äärimmilleen. Raskas velkataakka näkyisi myös opiskelijoiden vuokrissa etenkin, jos korkotaso nousee. Tähän on lääke: erityisryhmien investointiavustuksen enimmäistasoa tulisi korottaa opiskelija-asunnoille nykyisestä kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen. RKP on ottanut tämän puolesta kantaa asuntopoliittisessa ohjelmassaan.
- Suomessa valtaosa opiskelija-asunnoista on rahoitettu – ja lisärakentamisesta luultavasti rahoitettaisiin – ARAn 40-vuotisella korkotukilainalla. Lainan asetuksella säädetty lyhennysohjelma on monista uudistuksista huolimatta edelleen takapainotteinen. Nykyisessä mallissa opiskelija-asuntotuotannon nopea kiihdyttäminen virittäisi muutaman vuosikymmenen päähän tuhdin lyhennyspommin. Siksi tavoite edellyttäisi myös pitkän korkotukilainamallin päivittämistä.
Kaikkien toimenpiteiden edellytyksenä on kuitenkin yhteinen tahtotila. Opiskelija-asunnot ovat kiistatta hyvä keino tukea opiskelijan toimeentuloa, mutta on viime kädessä poliittinen päätös, miten paljon opiskelijoiden toimeentuloon halutaan satsata. Tämän huomasivat myös opiskelija-asuntojen tuotantotarvearvion laatijat: tuotantotarpeen tarkka laskeminen edellyttäisi, että ensiksi määriteltäisiin opiskelija-asunnoissa asuvien osuuden tavoitetaso. Keskustalta tällainen nyt löytyy.
Keskustan konkreettinen linjaus haastaa myös muut puolueet: miten muut näkevät opiskelija-asumisen roolin ja tarpeen tulevaisuudessa? Vihreiden periaateohjelmassa mainitaan opiskelija-asuntojen lisääminen kohtuuhintaisten vuokra- ja nuorisoasuntojen rinnalla. RKP:n asuntopoliittinen ohjelma tunnistaa opiskelija-asumisen keinoksi tukea tuloksellista opiskelua. Entä Kokoomus ja SDP?
