Seinistä sisältöihin – yhteisöllisyyttä vai tilojen jakamistaloutta?

13.03.23

Yksinasuminen yleistyy niin nuorilla kuin varttuneemmillakin. Samalla yksinäisyydestä on tulossa uusi kansantauti, vaikkei yksinasumisen tarvitse tarkoittaa yksinäisyyttä. Siksi yhteisöllisyyttä tukeville asumisen ratkaisuille on eittämättä tilausta etenkin, jos ei pelkistä yhteisöllisyyttä solu- ja kimppa-asumisen kaltaiseksi yhteisöasumiseksi.

Yhteisöllisyydestä onkin tullut markkinointivaltti. Usein tämä tarkoittaa käytännössä erilaisia yhteistiloja.

Yhteisöllisyyden vetovoima kuitenkin perustuu toisiin ihmisiin. Ihmiset eivät tule kohtaakaan seiniä, designkalusteita tai hienoa miljöötä vaan toisiaan. Yhteisöllisyyden edistäminen pelkällä tilatarjonnalla onkin narulla työntämistä. Siksi moni yhteisöllisyydellä markkinoitu asumisratkaisu typistyykin tilojen jakamistaloudeksi, jos keskiössä on ihmisten sijaan jaetut tilat.

Tilojen jakamistaloudessa ei suinkaan ole mitään pahaa – päinvastoin. Niukkojen neliöiden kaupunkiasumisessa jakaminen voi mahdollistaa toimintoja, jotka eivät mahtuisi omien seinien sisään: saunoja, kuntosaleja, musisointihuoneita ja nikkarointiverstaita.

Tilojen jakamistaloutta ei silti pidä sotkea yhteisöllisyyteen. Tiloja voi jakaa ilman yhteisöä. Ei ole tavatonta, että asuinkiinteistön kuntosalille hiivitään silloin, kun siellä ei varmasti ole muita. Toisaalta yhteisöllisyyttä voi syntyä ilman sille dedikoituja tiloja. Kumpi on yhteisöllisempää, naapurien yhteinen kahvihetki yhteistilassa vai naapurien kutsuminen kahvittelemaan omaan kotiin?

Miten yhteisöllisyyttä sitten voisi edistää? Yhteistilojen rakentamista ohjataan kaavoilla ja rakennusmääräyksillä (vaikkei välttämättä viisaasti). Kun työkaluina on asemakaava ja rakennusvalvonnan ohjekortit, yhteisöllisyys voi helposti typistyä pinta-alojen prosenttiosuuksiksi. Varsinaisen yhteisöllisyyden synnyttäminen on astetta vaikeampaa. Miten siis rakentaa asumisen yhteisöllisyyttä?

Hoasin, Setlementtiasuntojen ja Asuntosäätiön Helsinkiin rakennuttamassa Sukupolvien korttelissa oli ensimmäisinä vuosina korttelivalmentaja, palkattu työntekijä, joka kannusti yhdessä tekemiseen ja edisti yhteisöllisyyttä. Kokemukset olivat positiivisia. Neutraali ulkopuolinen poistaa sosiaalista kitkaa. Yhteiselle tekemiselle voi olla tilausta, mutta aloitteen tekijä asettaa itsensä sosiaalisesti alttiiksi: entä jos kukaan ei tule – kukapa haluaisi ala-asteen synttäritraumojen toisintoa?

Palkatusta työntekijästä tulee tietenkin kustannuksia. Yhtälailla yhteistilojen rakentamisesta tulee kuluja ja ne katetaan viime kädessä asukkaiden taskuista. Miksei sama voisi päteä yhteisömanagerin tai korttelivalmentajan palkkaan? Vai voiko yhteisiä kustannuksia syntyä vain siitä, mikä on valettu betoniin?

Kysymys yhteisömanagerien palkkakuluista on ARA-tuotannon osalta ajankohtainen. Korkotukilain uudistamisen yhteydessä pohdittiin hallitusohjelman velvoittamana asumisen palvelullistumista. Ydinkysymys on, mitä kaikkia kuluja asukkailta voi veloittaa omakustannusvuokrissa. Voiko omakustannusvuokraan esimerkiksi sisällyttää yhteiskäyttöauton perusmaksun? Lakimuutosta ei nähty tarpeelliseksi, sillä laki sallii jo ”muusta vastaavasta hyväksyttävästä syystä” aiheutuvat kulut sisällytettäviksi omakustannusvuokriin. Sen sijaan riittää, että ympäristöministeriö ohjaa ARAn päivittämään vuokranmääritysohjeistustaan.

Yhteistilojen rakentamiskulut saadaan tietenkin kattaa omakustannusvuokrilla. Toivottavasti omakustannusvuokrilla voidaan jatkossa tarjota myös yhteisöllisyyttä edistävää sisältöä niiden seinien sisään.

Lauri Lehtoruusu
Kirjoittaja on Suomen opiskelija-asunnot SOA:n toiminnanjohtaja