Pienasuntojen demonisointi saisi jo loppua

ke tammik. 25 11:02:00 2023

Viime vuosina on rakennettu paljon pieniä yksiöitä ja kaksioita, joista monet ovat päätyneet vuokrakäyttöön. Samalla asumiskeskustelun ilmatila on täyttynyt näiden kritiikistä. Pienasuntojen rakentaminen on kääntymässä sijoittajakysynnän laantuessa, mutta kritiikki saa silti alati jyrkempiä sävyjä. Viime viikolla Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskuksen (ARA) ylijohtaja Hannu Rossilahti rinnasti pienasunnot häkkikanaloihin ARA-päivän puheenvuorossaan.

Pitäisi olla sanomattakin selvää, ettei kenenkään kotia pitäisi rinnastaa häkkikanalaan; samalla tulee helposti rinnastaneeksi niiden asukkaat tuotantoeläimiin. Rinnastus oli eittämättä tarkoitettu vaalikevään iskulauseeksi ja hengennostatukseksi pitkästä aikaa ARA-päivään kokoontuneille yleishyödyllisen asuntotuotannon toimijoille. Pienasuntojen mollaaminen ei tosin välttämättä enää uppoa yleisöön entiseen malliin, kun alan toimijatkin muistuttavat pienten asuntojen tarpeesta. Asuntoviranomaisen tuskin myöskään kannattaa liiaksi lainata kärjistävää puheenpartta populistipoliitikkojen pelikirjasta – etenkin kun ARAn arvoihin lukeutuu vuorovaikutteinen yhteistyö ja tavoitteena on olla haluttu yhteistyökumppani.

Pienasuntojen rakentaminen kytkeytyy silti olennaiseen asuntopoliittiseen kysymykseen: kenelle asuntoja tehdään ja mitä pitäisi julkisin toimin ohjata ja tukea? Rossilahti peräänkuulutti väestö- ja perhepolitiikkaa asuntopolitiikan keskiöön. Perhepolitiikka ei suinkaan ole ollut asuntopolitiikan tabu, pikemminkin vakiofraasi. Kaupungit ohjailevat asuntotuotantoa ”perheasuntojen” suosimiseksi, mikä on entisestään yleistymässä pienasuntobuumin ja -huolen vanavedessä. Väestökehityksen trendejä nämä toimet eivät ole onnistuneet muuttamaan. Esimerkiksi huoneistokoko-ohjauksesta tiukasti kiinni pitäneessä Helsingissä on kolmen tai useamman hengen asuntokuntia likimain yhtä monta kuin vuonna 1950, vaikka väestö on kasvanut roimasti. Toteutuneella väestökehityksellä ”perheasunto” kääntyy helposti kiertoilmaukseksi: lisää väljyyttä (veron)maksukykyisille dinkuille.

Perheasunnoista kyllä puhutaan, mutta Suomi sinkkuuntuu vauhdilla. Jo yli 45 prosenttia asuntokunnista on yhden hengen talouksia. Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota yksiasuvien asumistilanteeseen? Moni asumisen ongelma kasautuu yhden hengen talouksille: asumismenojen tulo-osuus on suurin, asumiskustannusrasitteisuus on muita yleisempää ja asunnottomuus korostuu yksinelävillä. Asumistukea saavista ruokakunnista 72 prosenttia asuu yksin. Toimeentulotuen saajista kolme neljästä on yksinasuvia. Näiden lukujen valossa kuvittelisi, että juuri yksinasuvien aseman parantaminen olisi asuntopolitiikan ja -viranomaisen kärkihuolenaihe.

Yksinasuvien aseman parantaminen näkynyt teoissa vaan ei puheissa

Mitä yksinasuvien tilanteen helpottamiseksi sitten on tehty? Voisi sanoa, että vuosien 2015 ja 2017 asumistukiuudistukset satoivat nimenomaan yksinasuvien laariin. Ennen 2015 tehtyä uudistusta asumistukea leikkasi enimmäisasumismenojen lisäksi neliövuokraleikkuri, joka osui erityisesti yksin pienissä asunnoissa asuviin. Opiskelijoiden siirto yleisen asumistuen piiriin paransi erityisesti yksin asuvien opiskelijoiden tukea. Kummankaan lakiesityksen tavoitteissa ei korostettu juuri yksinasuvien aseman parantamista, vaikka toki vaikutukset olivat lakiesityksistä luettavissa. Jälkikäteen on taivasteltu asumistukimenojen nousua, joka johtuu pitkälti näistä tehdyistä uudistuksista. Nyt kun asumistukimenojen kasvu on monen päättäjän hampaissa, saa nähdä löytyykö yksinasuville puolustajia.

Tukien lisäksi asuntotuotannon voi sanoa pelanneen yksinasuvien pussiin. Aiemmin pienistä asunnoista, etenkin yksiöistä, oli kasvukeskuksissa pulaa, mikä näkyi isompia asuntoja ripeämpänä vuokra- ja hintakehityksenä. Viime vuosina yksiöitä on rakennettu kiivaasti. Kuudessa suurimmassa kaupungissa yksiöitä on ollut lähes 40 prosenttia myönnetyistä rakennusluvista laskettuna. Markkinatalouden oppien mukaisesti lisätarjonta on näkynyt vuokrissa: vapaarahoitteiset vuokrat ovat jopa kääntyneet laskuun ja puhutaan jopa vuokralaisten markkinoista. Pienasuntojen lisätarjonta on siis helpottanut yksinasuvien asemaa. Asuntopoliittisessa keskustelussa yksiörakentaminen ei silti ole saanut osakseen kiitosta vaan kritiikkiä.

Valtion tukema tuotantokaan ei ole jättäytynyt yksiötrendin ulkopuolelle, vaikka ylijohtajan puheista voisi muuta luulla. Viime vuosien ARA-tuotannosta noin 45-50 prosenttia on ollut yksiöitä – siis enemmän kuin asuntotuotannossa keskimäärin. Tätä toki siivittää erityisryhmien asuntotuotanto, josta valtaosa on yksiöitä. ARA-rahoitteisten yksiöiden keskikoko on myös markkinaehtoista tuotantoa suurempaa, mutta on joukossa myös kompakteja 16-25-neliöisiä yksiöitä. Kun ARAkin on osallistunut yksiötalkoisiin, miksi lietsoa vastakkainasettelua niitä halveeraamalla?

Mitä voimme tästä oppia?

Teoissa mitattuna asuntopolitiikka ei siis ole täysin ummistanut silmiään yksinasuvien asuntotarpeille. Silti harva päättäjä halunnee ottaa kontolleen kunnian yksinasuvien asemaa parantaneista mutta tukimenoja kasvattaneista asumistukimuutoksista tai pienasuntovoittoisesta asuntorakentamisesta – pikemminkin päinvastoin. Yksinasuvien aseman ei soisi olevan asuntopolitiikan tabu, jota voidaan edistää vain sammutetuin lyhdyin ja samanaikaisesti paheksuen.

Tästä palaammekin alkuperäiseen kysymykseen: kenelle asuntoja pitäisi tehdä ja kenen asumista tukea? Toki asuntopolitiikka osaltaan heijastuu ihmisten valintoihin, mutta viime kädessä elämänvalintojen ohjaaminen asuntopolitiikalla on narulla työntämistä. Siksi asuntorakentamisessa ja -politiikassa on parempi käyttää ohjenuorana toteutuvaa kuin toivottua kehitystä. Ja sitä kehitystä hallitsee yksinasumisen yleistyminen. Toivottuun kehitykseen nojanneen asunto- ja aluepolitiikan surullista satoa saamme jo niittää monessa väestöltään vähenevässä kunnassa.

Lauri Lehtoruusu
Kirjoittaja on Suomen opiskelija-asunnot SOA:n toiminnanjohtaja ja ARAn johtokunnan jäsen